Luopumistyötä olemme perheen kanssa menneen kesän tehneet, mutta puhelimeen tarttuminen ja sen viimeisen askeleen ottaminen sai hengen salputumaan ja kädet tärisemään... kyyneliä niellen soitin puhelun jonka olisi niin mielelläni jättänyt soittamatta...
Ajatuksissa vahvana oli kuitenkin tunne epäonnistumisesta ja luovuttamisesta liian helpolla (valitettava tosiasia on kuitenkin se, että raha ei kasva puussa) ja toisaalta taas lojaalisuus vanhaa kaveria kohtaa. Ei rakasta perheenjäsentä tahdo kiusata säryillä, iho- ja kynsivaivoilla ja nyt viimeisimpänä vanhuuden ja kipujen mukana tuomalla eroahdistuksella. Arki pitää saada pyörimään, mutta kaverin yksinjättäminen ei ole ollut vaihtoehto. Oli siis aika sen viimeisen palveluksen.
Helpotuksesta puhuminen tuntuu pahalta, lähes sydämettömältä. Niin se kuitenkin on: jatkuva huoli ja murhe on poissa. Ikävä ja muistot tilalla. Masteri sai mennä sinne, missä kaikki on hyvin. Aina.
 |
Kaivaten: Outi, Tero, Aava, Ville, Pipa ja Sinko
1 kommentti:
Osantotot teijän perheelle <3 Masterilla on nyt hyvä olla ja muistot kauniit!
Lähetä kommentti